Miesten ja naisten ihmisarvo on yhtäläinen, mikä näkyy Raamatusta jo luomiskertomuksesta. Siinä Jumala toteaa: ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:26). Kohta tähdentää vielä erikseen, että ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, ja että näin ollen sekä miehet että naiset ovat Jumalan kuvia. Kohdassa 1. Moos. 9:6 vielä tähdennetään ihmisen erityisasemaa, joka kuuluu niin miehille kuin naisillekin. (Päivi Räsänen: Jumala loi naisen, s. 9-12)
Ihminen luodaan siis heti aluksi mieheksi ja naiseksi. Paavali kirjoittaa Timoteukselle ”Ensinhän luotiin Aadam ja sitten Eeva” (1. Tim. 2:13), minkä on nähty viittaavan esikoisen vastuuasemaan. Ihmisarvo on kuitenkin edelleen sama, sillä jos aiemmin luotu olisi arvokkaampi, olisivat eläimet ihmistä arvokkaampia, koska ne luotiin ennen ihmistä. (Päivi Räsänen: Jumala loi naisen, s. 13-14)
Jumala toteaa naisen luomisesta: ”Herra Jumala sanoi: ’Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.’” (1. Moos. 2:18) Nainen luotiin siis nimenomaan avuksi miehen yksinäisyyteen, eikä esimerkiksi ruoanlaittoon tai paidansilitykseen. Vanhassa testamentissa samaista apu-sanaa käytetään 21 kertaa, ja näistä 15 kertaa kyse on Jumalasta kansansa apuna (esim. Ps. 46:2). Samalla tavalla kuin Jumala ei ole kansansa apulainen, ei ole nainen miehensä apulainen. (Päivi Räsänen: Jumala loi naisen, s. 15)
Luomisen jälkeen Aadam sai käskyn, joka kielsi hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen (1. Moos. 2:16-17). Eeva luotiin tämän jälkeen. Näin ollen Aadam asetettiin paratiisin paimenvirkaan: hänen tuli kertoa Eevalle tämä paratiisin ainoa sääntö. 1. Moos. 3:6 paljastaa, että Aadam oli kertonut tämän Eevalle, mutta ei lopulta toteuttanut tehtäväänsä, sillä hän antoi Eevan syödä puun hedelmää ja söi sitä itsekin.
Mooseksen laista käy ilmi, että papiksi ei voinut ottaa ketä tahansa (esim. 4. Moos. 16:40) ja kun papeiksi otetaan ketä vain, se kuvataan pahana ja sitä annetaan tuomio (1. Kun 12:31, 13:1-3). Vanhan liiton uhripappeus lakkasi, kun täydellinen uhri antoi itsensä meidän puolestamme (esim. Hepr. 9).
Uuden liiton ja vanhan liiton paimenvirat eroavat kuitenkin olennaisesti toisistaan. Esimerkiksi Vanhan liiton aikana paimenvirkaan kuului myös maallinen valta, mutta ”Jeesus ei ole maallinen kuningas (Joh. 18:36)” eikä ”hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta eikä sitä edistetä eikä pidetä pystyssä miekalla eikä ulkonaisella vallalla ja mahdilla.” Siinä missä ”vanhan liiton virka osoitti tulevaan Kristukseen, Uuden liiton saarnavirka julistaa jo tullutta Kristusta”. Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 37-38)
Uudessa testamentissa Jeesus asettaa apostolinsa apostolinvirkaan kutsumalla heidät (Matt. 10:1-7) ja antamalla heille apostolin virkanimen (Luuk. 6:13). Apostolinvirka on nimenomaan virka, mikä käy ilmi erityisesti kohdasta 1. Kor. 9:16-17, jossa Paavali toteaa, että hän on saanut Jumalalta apostolinvirkansa, ja siksi hänen on tehtävä sen tehtäviä. Raamattu puhuu apostolinvirasta myös kaitsijantoimena (Apt. 1:20), virkana (Apt. 1:17,25) ja armona (Room. 1:5). (Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 22)
Apostolit saivat tehtäväkseen perustaa uuden liiton seurakuntia, jotka Ef. 2:20 mukaisesti uuden liiton seurakunnat ovat ”apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus”. Näin apostolien tuli opastaa seurakunnat valitsemaan itselleen paimenet (1. Piet. 5:1-5, Tiit. 1:5). Seurakunnan paimenen virkaan kuuluu pitää huolta, että Jumalan sana säilyy runsaana seurakunnissa (Kol 3:16) ja myös käyttää tarvittavaa kirkkokuria (1. Kor. 5). (Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 25)
Apostolinvirka ja paimenvirka kuvataan Raamatussa samaksi aseman puolesta, sillä molempiin ryhmiin kuluvat ovat yhtä lailla ”Kristuksen käskyläisiä” ja ”huoneenhaltijoita” (1. Kor. 4:1). Tehtävät ovat myös samat, kunhan luetaan pois Apostolien erityistehtävät (Joh. 21:15-17, Matt. 28:18-20, Apt. 20:28, 2. Tim. 1:13, 2. Tim. 4:1-6). Aiemmista kohdista Joh. 21:15-17 ja Apt. 20:28 osoittavat myös, että sekä apostolinviran ja paimenviran valtuutus on sama. Molempien tarkoitus on myös sama (1. Kor. 3:5, 1. Kor. 5:11, 1. Tim. 4:16). (Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 26-30)
Kohta 1. Kor. 11:3:
”Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää.”
Samalla tavalla, kun kolmiyhteisen Jumalan persoonien välillä ei voi olla arvoeroa, ei arvoeroa ole avioliitossa aviopuolisoiden välillä. Sitä päänä oleminen ei siis voi tarkoittaa, vaan se tarkoittaa vastuusuhdetta. Kohdassa määrätään, kuka kantaa vastuun vaikeista ratkaisuista – sen jälkeen kun demokratian tie on käyty loppuun. Tämä tarkoittaa, että miehen tulee kantaa vastuu perheestään ja jos hänet on asetettu seurakunnan paimeneksi, myös seurakunnasta. (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 92)
Vaikka naiset eivät olekaan näin ollen vastuussa seurakunnan opista, tulee heidän arvostella seurakunnan opetusta sikäli kun se on vastoin Raamatun sanaa. (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 102)
Paavali antaa myös kohdassa Ef. 5:25-28 ohjeet, mitä tämä viimekätinen vastuunkanto merkitsee:
”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä… Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä.”
Tällainen vastuunkato ei varmasti ole huono asia, mitä esimerkiksi sortaminen taas on. Mailis Janatuinen kirjoittaakin: ”en ole maailmaa kiertäessäni vielä koskaan tavannut naista, joka olisi huokaissut onnellisena: ’Ihanaa, minulla on miehenä tohvelisankari! Saan johtaa meidän perhettä niin kuin tahdon ja päättää itse kaikista tärkeistä asioista!’” (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 92) Saman aiheen puolesta argumentoi myös Toronton yliopiston psykologian professori Jordan B. Peterson haastattelussaan Channel 4 -televisiokanavalle (https://www.facebook.com/adele.kottarainen/videos/1746414468731296/UzpfSTEzMzcxNjQyNjc3NDM0MjoxMzQ3MTQ1MzA1NDMxNDQy/)
Alamaisuusperiaate näkyy myös kohdassa 1. Kor. 14:31-35, jossa ensin naisille annetaan lupa profetoida (jae 31), mutta sitten kielletään naisia puhumasta seurakunnassa (jae 34). ”On olemassa tilanteita, joissa naisen on vaiettava. On olemassa sellaista vastuuta, jota he eivät saa kantaa. Miesten ja naisten välillä on olemassa tehtävänjako.” (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 96) Tätä ei myöskään voi ohittaa kevyesti, sillä saman luvun jakeessa 37 Paavali erikseen toteaa käskyn olevan suoraan Herralta. 1. Kor. 14:3 voidaan tulkita viittaukseksi profetioiden julkiseen arvosteluun ja siten vastuuseen seurakunnan opista. Tämä tulkinta näyttää myös sopivan luvun kontekstiin erittäin hyvin. (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 96 ja alaviite 4 s. 97)
Kohdan 1. Tim. 2:11-15 perusteella kyse ei ole ”paikallisseurakunnan tarpeista tai ympäröivän yhteiskunnan asenteista”, vaan luomis- ja syntiinlankeemusjärjestyksestä. (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 97-98) 1. Tim. 3 jatkaa suoraan toisen luvun perusteluja, sillä Paavali ei vielä lukujakoja tehnyt.
Paavali toteaa kohdassa 1. Kor. 11:13: ”Päättäkää itse: sopiiko vaimon rukoilla Jumalaa pää peittämätönnä?” Tapa pään peittämisestä on peräisin juutalaisilta, joiden käytäntönä oli, että naimisissa olevat naiset peittävät hiuksensa. Tavan tarkoituksena oli osoittaa miehen olevan seurakunnan johtaja, samalla, kun nainen hyväksyy alamaisuusperiaatteen. Paavali kuitenkin tekee selväksi, että tämän tavan ei tarvitse olla kaikkialla sama, mutta se ei kuitenkaan poista alamaisuusperiaatetta, sillä esimerkiksi kohdassa 1. Kor. 14:37 erikseen toteaa käskyjen tulevan Herralta. Niitä ei voi näin ollen ohittaa aikaansa sidottuina. Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 94-95)
Naisilla on paikkansa seurakunnassa ja se käy ilmi esim. siitä, että lähetyskäsky koskee molempia sukupuolia, Pyhä henki vuodatettiin ensimmäisenä helluntaina niin miehiin kuin naisiin (Apt. 2:17-18), ja Apt. 5:14 mainitsee myös naisten määrän kasvaneen miesten ohella seurakunnan jäsenissä. Saul myös vainotessaan seurakuntaa raahasi niin miehet kuin naiset ulos taloista (Apt. 8:3). UT:ssa mainitaan myös lukuisia merkittäviä naisia: Tabita (Apt. 9:36), Lyydia (Apt. 16:13-14), Filippoksen tyttäret (Apt. 21:8-10), ja yhden naisen todetaan olevan myös väärä profeetta (Ilm. 2:20).
Paavalilla oli työtovereinaan Aquila ja hänen vaimonsa Priscilla (Apt. 18:2, 18, 26; Room. 16:3; 1. Kor. 16:19 ja 2. Tim. 4:19) – neljässä tapauksessa kuudesta Priscilla mainitaan ennen miehensä nimeä. Room. 16:1-2 mainitsee Foiben, ja luvussa mainitaan nimeltä lähes 30 ihmistä, joista noin kolmasosa on naisia. Paavali mainitsee kohdassa Room. 16:13 Rufuksen äidin, joka ”on kuin äiti minullekin”.
”Lasten synnyttäjänä hän on kuitenkin pelastuva, jos vain pysyy uskossa ja rakkaudessa ja viettää hillittyä, Jumalalle pyhitettyä elämää.” (1. Tim. 2:15)
Jakeissa 1. Tim. 2:11-12 esitettyä käskyä Paavali perustelee jakeissa 13-15 kolmella eri Raamatun alkukertomuksiin viittaavalla argumentilla. Näistä viimeisen, eli jakeen 15 perustelu lasten synnyttämisestä kuulostaa oudoimmalta. Se ei toki ole jakeen koko sisältö, vaan heti tämän jälkeen tulevat usko, rakkaus ja pyhitys, jotka ovat tie pelastukseen Paavalin opetuksessa ylipäänsäkin.
Viittauksessa lasten synnyttämiseen kyse on vastauksesta gnostilaiseen harhaoppiin. Gnostilaiseen harhaoppiin viitataan kohdassa 1. Tim. 6:20 nimeltä (”gnosis”) mainiten ja 2. Tim. 3:6 osoittaa, että tämä harhaoppi oli saanut kannatusta erityisesti naisten parissa.
Kun Paavalin opetusta vertaa esimerkiksi toiselta vuosisadalta peräisin olevaan Apokryphon Johannis -nimiseen gnostilaiseen tekstiin (Johanneksen salainen kirja), paljastuu Paavalin opetus hyvinkin mielekkääksi. Alun perin Apokryphon Johannis -tekstin opetukset voivat hyvin olla peräisin apostolien ajalta.
Apokryphon Johannis -tekstin mukaan avioliitto, lasten siittäminen ja ihmisruumis ovat pahan Luojan aikaansaannoksia. Paha Luoja on saanut alkunsa naiseutena ilmenevästä jumaluudesta, jonka alin esiintymismuoto Viisaus (Sofia) lankeaa ja tulee synnyttäneeksi Luojan. Tämän seurauksena jumalallista valovoimaa päätyy luojan kautta myös Luojan luomaan Aadamiin. Sieltä valovoima vapautuu kylkiluun kautta Eevaan, ja naiset siirtävät edelleen valovoimaa sukupolvelta toiselle.
Jumaluuden keskuksena oleva Äiti-isä alkaa haalia takaisin ihmisiin päätynyttä valovoimaa ja käyttää tässä Epinoiaa (”parempi tieto”), joka tekee pahan luojan aikaansaannoksista selvää opettamalla, miten valovoiman saa vapautettua aineen vankilasta ja miten näin saavuttaa täydellisyyden.
Apokryphon Johannis -tekstin mukaan suvun jatkaminen onkin ainoa varsinainen synti. Koska kuhunkin ihmiseen on vangittuna jumalallista valovoimaa aineen vankilaan, tarkoittaa uusien ihmisten synnyttäminen sitä, että oma jumalallinen valovoima pysyy edelleen aineen vankilassa. (Jukka Thurén: Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet. Kustannus oy Arkki. 2008, s. 501-506)
Tähän harhaan Paavali vastaa omaan reippaaseen tyyliinsä, että ei lasten synnyttäminen kadota, vaan ennemmin pelastaa. (https://rll.fi/2016/09/miten-nainen-voi-pelastua-lastensynnyttamisen-kautta/, viitattu 16.11.2019) Raamatun alkukertomukset on tarkoitettu opastukseksi ja varoitukseksi myös meille nykyään, mutta ne tulee tulkita oikein. (Jukka Thurén: Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet. Kustannus oy Arkki. 2008, s. 502)
Tämän kohdan voidaan nähdä viittaavan myös syntiinlankeemuksen yhteydessä luvattuun lapseen, joka polkee rikki käärmeen pään. Tämän lapsen synnytti neitsyt Maria, ja Jeesuksen syntymän ja kuoleman kautta nainen (samoin kuin mieskin) pelastuu. (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 98-99)
Jeesus kutsui apostolit suoraan (Matt. 4:18-21). Nykyään Jumala kutsuu välillisesti seurakuntansa kautta ja tämä Jumalan kutsu on vaatimus sille, että voi toimia paimenenvirassa. (Jer. 23:21,32; 27:15; Matt. 9:37-38; Joh. 3:27; Room. 10:15; Hepr. 5:4; Ef. 6:20). (Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 69-70)
Henkilökohtaisen uskon lisäksi kutsumiskelpoisuuteen vaaditaan, että paimenenvirkaan kutsuttavan tulee olla kykenevä ja soveltuva tehtävään. Kykenevyys tarkoittaa muun muassa seuraavia asioita:
1.Koko opin tuntemus, opetuskyky ja oikeaoppisuus (Matt 28:20, Tiit. 1:9, 2. Tim. 2:24, 1. Piet. 4:11)
2.On kykenevä ”pitämään huolta Jumalan seurakunnasta” (1. Tim. 3:5)
3.Hyvä Raamatun tuntemus (Matt. 13:52)
4.Lain ja evankeliumin saarnaaminen (Luuk. 24:47), sekä taito erottaa laki ja evankeliumi (2. Kor. 3, 2. Tim. 2:15)
5.Henkien erottamisen lahja, eli kyky erottaa oikea ja väärä oppi toisistaan (Tiit. 1:9)
Soveltuvuus taas tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa:
1.On ”Jumalan ihminen” (1. Tim. 6:11, 2. Tim. 3:17, Ps. 90:1)
2.Vaelluksessaan esikuvallinen (1. Piet. 5:3, 1. Tim. 4:12, Fil. 3:17, Tiit. 2:7-8)
3.”Ei äskenkääntynyt” (1. Tim. 3:6)
4.Rohkea herrassa, eikä pelkää ihmisiä (1. Kor. 7:23, Gal. 1:10-11, Ilm. 21:8)
5.Hyvä todistus ulkopuolelta (1. Tim. 4:3) (Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 73-78)
Mikä tahansa kutsumus ei ole Raamatun mukainen, ja kutsumukset tulee arvioida Raamatun perusteella. Naispapeilla ei ”ole, eikä voi olla kutsua virkaan Kristukselta eikä hänen kirkoltaan, vaan Sanassa on päinvastoin sitä koskeva kielto” (Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky, s. 133). Harmi sinänsä, jos kutsumuskokemus menee ohi siitä, mikä on oikein, mutta eivätpä kenenkään kaikki halut ole oikeita.
Mailis Janatuinen kirjoittaa:
”Seurakunnassa, kuten perheessäkin, pitää olla isä ja äiti. Miehen ja naisen psyyke eivät ole samanlaisia, sen todistavat Raamatun lisäksi sekä arkikokemus että psykologia. Miehen ja naisen olemuksen ero vastaa heidän tehtäviensä eroa perheessä ja seurakunnassa. Naisen vahvuus on empatiassa, mutta hänen vahvuudestaan tulee heikkous silloin, kun olisi taisteltava sellaisen opin puolesta, jota yleinen mielipide vastustaa. Nainen on oppitaisteluissa helpompi saalis käärmeelle kuin mies; onhan tämä nähty kirkon kentällä monta kertaa viime aikoinakin." (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 98)
Mailis Janatuinen kirjoittaa otsikon ”Vestigia terrent – jäljet pelottavat” alla:
”Paras eksegeesi voittakoon. Jos joku pystyy todistamaan Raamatulla (ei siis Raamattua karsimalla), että naispappeus on Jumalan tahto, niin olen valmis häntä kuuntelemaan. Sellainen eksegeesi on kuitenkin antanut odottaa itseään tähän saakka. Useinhan naispappeuden puolustajat eivät edes yritä perustella kantaansa Raamatulla, vaan vain tasa-arvolla, Suomen lailla tai kirkon päätöksillä.” (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 101)
”Kun naisia alettiin vihkiä pappisvirkaan, muuttui samalla myös papin rooli. Pastoreista tuli toimitusten pyörittäjiä, jotka kulkevat seurakuntalaistensa vierellä pyhässä ja arjessa. Iankaikkisuusperspektiivi on suurelta osin kadonnut seurakuntapappien julistuksesta ja sielunhoidosta, olivatpa he sitten miehiä tai naisia.” (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 102)
Naispappeus hyväksyttiin kirkolliskokouksessa 1986. Sitä ennen neljä kirkolliskokousta oli hylännyt sen, viimeisin niistä 1984. Yksi merkittävä perustelu naispappeuden puolesta oli ”kahden korin teologia”. Mailis Janatuinen kirjoittaa siitä:
”Kun Suomen kirkossa kiisteltiin naispappeudesta 80-luvulla, heitti professori Tuomo Mannermaa keskusteluun ”kaksi koriaan”. Hänen mukaansa ”lain eli rakkauden korin” (johon pappeuskin hänen mukaansa kuuluu) sisältöä voi vapaasti muuttaa kirkon tilanteen niin vaatiessa. Vain uskon eli evankeliumin koriin ei saa kajota. Aika on osoittanut, että korit vuotavat. Jos Jumalan lakia saa muutella tarpeen ja yhteiskunnallisen tilanteen mukaan, niin eivätkö ns. saksalaiset kristityt (Deutche Christen) olleet ihan oikeassa antaessaan Hitlerille periksi?” (Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 96)
Luomisessa asetettu sukupuolten välinen ero on selvää niin välittömän kokemuksen kuin tutkimustenkin (https://www.psychologytoday.com/us/articles/201711/the-truth-about-sex-differences) perusteella. Sukupuolten välisten erojen kiistäminen hankaloittaa jo tieteellistä tutkimustakin: https://www.thetimes.co.uk/article/sexism-fears-hamper-brain-research-rx6w39gbw (eli miesten ja naisten aivot reagoivat eri lääkeaineisiin eri tavalla, mutta tätä ei voida ottaa seksismisyytösten takia huomioon tutkimuksissa ja näin naisten terveys asettuu vaaraan https://twitter.com/SteveStuWill/status/997240763061751810/photo/1)
Psycology Today -lehden artikkelin lopussa on listaus eri sukupuolten välisistä ajattelun eroista, ja naisille määritellään suureksi eroksi miehiin nähden: ”Interest in people over things”, samalla kun miehille todetaan ”task-oriented leadership” (eli keskittyminen ryhmän tavoiteen saavuttamiseen ennemmin kuin ryhmän sisäisen harmonian ylläpitoon) keskitasoisen suuruiseksi eroksi. Paavalin kirjeiden perusteella seurakunnan johtajan tulee pitää kiinni oikeasta opista, vaikka se tarkoittaisi sitä, että ihmisiä kohtaan joudutaan olemaan kovia (esim. 1. Tim. 1:19-20, Tiit. 3:10).
”Kirkon tutkimuskeskuksen teettämästä Kati Niemelän ja Kari Salosen tutkimuksesta ’Suomalaisten suhtautuminen naispappeuteen’ käy ilmi, että itse asiassa suurin osa teologiaa opiskelevista naisista valitsisi jonkin muun tehtävän kuin seurakunnan paimenviran, jos heillä olisi mahdollisuus valita.
’Teologianopiskelijanaiset eivät koe pappeutta erityisen houkuttelevana. Vain joka neljäs vuonna 1997 opintonsa aloittanut naisopiskelija tähtäsi opintojen aloitusvaiheessa ensisijaisesti papiksi seurakuntaan. Ainoastaan joka kymmenes naispuolinen teologian opiskelija koki seurakuntapapin työn erittäin kiinnostavana ammattivaihtoehtona, melko kiinnostavana sitä piti joka neljäs. Naiset pitivät useita muita teologin työtehtäviä keskimäärin kiinnostavampina kuin seurakuntapapin työtä. Naiset olivat pappeutta enemmän kiinnostuneita lukion uskonnonopettajan, tutkijan, perheneuvojan, sairaalateologin, toimittajan ja lähetystyöntekijän ammatista sekä järjestöjen ei-papillisista tehtävistä” (Niemelä, Kati & Salonen, Kari. Suomalaisten suhtautuminen naispappeuteen. 1999, lainattu kirjasta Mailis Janatuinen & Soili Haverinen: Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, s. 150)
Eli noin tilastollisesti naisia pakotetaan tehtäviin, joita he eivät halua ja toisaalta ne naiset, jotka haluaisivat toimia teologeina ilman pappisvihkimystä, joutuvat oikeastaan vaihtamaan alaa: https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/toinenkin-naisteologien-ryhma-haluaisi-osakseen-reilua-kohtelua Käytännössä on käynyt ilmi, että tässä asiassa poikkeavat näkemykset eivät voi elää rinnan kestävästi. On myös todettava, että kutsumuskokemus ei vielä sinänsä tarkoita, että sen mukaan pitäisi toimia.